Viime viikkoina julkisuudessa on keskusteltu paljon työssä jaksamisesta valtiovarainministeriön esitettyä eläkeiän nostamista 70 vuoteen. Monet tahot ovat kyseenalaistaneet esityksen arvellen sen johtavan työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen kasvuun.
Huoli ei ole tuulesta temmattu, sillä jo tällä hetkellä noin puolet eläkeikää lähestyvistä ei jatka töissä vanhuuseläkeikään asti ja lähes viidennes siirtyy työkyvyttömyyseläkkeelle ennen vanhuuseläkettä. Jonkin täytyy muuttua, jos tavoitellaan eläkeiän todellista nousua monella vuodella.
Elämme itsekeskeistä aikaa, mikä näkyy mm. siinä että tämän päivän hyveisiin kuuluu vastuun kantaminen omasta toimintakyvystä esim. huolehtimalla riittävästä kuntoilusta, oikeasta ruokavaliosta, riittävästä unesta, oman osaamisen kehittämisestä ja terveystietojen seurannasta. Tasavallan presidentin kuntoilua seurataan ihaillen ja useilla (myös minulla) on ranteessa älykello, joka kertoo miten tuli nukuttua sekä aktiivisuuden ja askelten määrän.
Ristiriita on kuitenkin siinä, että samalla yli neljäsosa työssäkäyvistä on uupuneita. Käsittelin tähän liittyvää Työterveyslaitoksen julkaisua aiemmassa blogipostauksessani.
Toimittaja Helmi Muhonen toi mielestäni tärkeän pointin jaksamisesta esiin Hesarin kolumnissaan: moni kärsii jaksamisen ongelmistaan yksin. Välillä käydään sairauslomalla ja sitten töihin palattua sama rumba jatkuu. Muhonen kirjoittaa kolumnissaan myös, että uupumisessa on kyse paljon muustakin kuin liian suuresta työmäärästä. Siihen liittyy voimakkaita huonommuuden tunteita, jotka ovat omiaan pahentamaan uupumista. Kierre on valmis.
Usein jaksamisen ongelmat eivät johdu pelkästään yksilöstä, vaan taustalla on myös se, miten organisaatiota ja työtä johdetaan. On johdon vastuulla huolehtia, että tavoitteet ovat selkeät ja työmäärä on organisaation, tiimien ja yksilöiden kohdalla oikein mitoitettu.
On tärkeää, että jokaisen uupumuksesta johtuneen sairausloman jälkeen esihenkilö istuu alas työntekijän kanssa (mahdollisesti yhdessä työterveyden edustajan kanssa) ja kantaa vastuunsa hänen työmääränsä sopeuttamisesta tilapäisesti tai pysyvämmin. Muuten tilanne toistuu myöhemmin, vain entistä pahempana. Samalla on otettava huomioon uupumiseen liittyvät häpeän ja huonommuuden tunteet. Uupumisen kokeneella voi olla esimerkiksi korostunut tarve vakuuttaa muut pärjäämisestään ja esittää voivansa todellista paremmin.
Paras tilanne olisi tietysti se, että sairauslomaa ei tarvittaisi ensinkään, vaan uupumisen oireisiin reagoitaisiin jo etukäteen. Esihenkilön on ylläpidettävä kulttuuria, jossa työntekijät uskaltavat tuoda esiin vaikeita asioita ja hänen on seurattava alaistensa jaksamista tarkasti.
Muun muassa näillä keinoin uupuminen voidaan ehkäistä etukäteen ja estää sen toistuminen. Kun burniksia on vähemmän, yhä useampi jaksaa pidempään työelämässä. Ja työntekijät, työyhteisöt, yhteiskunta ja työeläkejärjestelmä kiittävät.